Työelämämme on murroksessa, ja se näkyy jo selkeästi siinä, millaista on nykyinen työ, millaista työllisyyskehitys on ollut viimeisen parin vuosikymmenen aikana ja mihin suuntaan sosiaaliturva on ajautunut – ja ajautumassa.
Olemme tulleet verrattain kauas siitä, mitä oli työelämä vielä 50 vuotta sitten. Ennen oli varsin tyypillistä, että työpaikan sai kysymällä ja samassa paikassa työskenneltiin työuran loppuun saakka. Työurat olivat pitkiä ja alan vaihtaminen epätavanomaista.
2020-luvulla tilanne on toinen. Vuonna 2022 osa-aikatyötä teki 18 % kaikista palkansaajista. yli 100 000 osa-aikaista työntekijää olisi halunnut ottaa mieluummin vastaan kokoaikatyötä, mutta toisaalta taas sekä 15–24-vuotiaiden että 65–74-vuotiaiden ikäryhmissä omavalintaisen osa-aikatyön määrä on noussut.
Työllisyyden vääjäämätön muutostila
Työllisyyskehitys kokonaisuutena on parhaillaan melko heikoissa kantimissa: huhtikuussa 2024 työttömiä on ollut 263 000. Orpon hallitus otti hallitusohjelmassaan tavoitteeksi työllisyyden kasvun ja 100 000 uuden työpaikan luomisen, mutta toistaiseksi työpaikat ovat vähentyneet yli viidelläkymmenellä tuhannella. Hallituksen toimilla – esimerkiksi arvonlisäveron korotuksella ja työttömyysturvan suojaosan poistolla – ei ilmiselvästikään ole ollut varsinaisen positiivista vaikutusta tilanteeseen, mutta kehno työllisyystilanne on muidenkin tekijöiden summa.
Orpon hallitus on perustellut työttömyysturvan suojaosan poistoa sillä, että sen myötä olisi kannustavampaa ottaa vastaan kokopäivätyötä osa-aikaisen tai pätkätyön sijaan, jolloin ylevänä tavoitteena olisi kaikkiaan korkeampi työllisyysaste ja siten suurempi verotulokertymä. Mutta mistä otat, jos ei ole?
Vuoden 2024 toisella vuosineljänneksellä avoimia työpaikkoja on ollut tarjolla 47 000, joista 9000 on luokiteltu osa-aikaisiksi. Näin ollen kokoaikaisia työpaikkoja on ollut avoinna 38 000 kappaletta. Tästä yhtälöstä on helppo päätellä, että suojaosien poisto ei auta siihen dilemmaan piiruakaan, miten 263 000 työtöntä saadaan survottua vajaaseen neljäänkymmeneen tuhanteen työpaikkaan. Tilastojenkin valossa suurin osa osa-aikatyöläisistä ottaisi mieluummin vastaan kokoaikatyötä, mutta sitä on varsin rajallisesti tarjolla. Pienituloisten ja työttömien toimeentulo kärsii turhaan, kun tällä kärsimyksellä ei tulla saavuttamaan tavoitetta, vaikka miten päin sen ynnäisi.
Ja kun tarkastelee maailman, nykyisin tehtävän työn ja Suomen väestörakenteen kokonaistilannetta, on väistelemätön fakta, että työllisyys (sellaisena kuin sen nyt tunnemme) ei tule enää koskaan nousemaan niin juhlallisiin lukemiin, että sillä katettaisiin alkeellisintakaan alijäämää. Hallitus taistelee työllisyystaistelujaan keinoilla, jotka kenties ovat toimineet vielä siinä maailmassa ja yhteiskunnassa, jossa työurat on tehty alusta loppuun samoissa tehtaissa, sairaaloissa ja yrityksissä ja jossa työtä on aidosti ollut tarjolla. Nuo keinot eivät kuitenkaan pure enää.
Tällä hetkellä hallitus tekee hätäratkaisuja työllisyyden nostamiseksi ja talouden paikkaamiseksi, mikä on tehottomuudessaan varsin surullinen näky ja tuo mieleen yritykset paikata joka puolelta risaa vesiputkea maalarinteipillä. Kuvaannollisesti argumentoiden aiheellisinta olisi rakentaa koko putki uudestaan.
Teollisuuden kolmas murros: tekoäly
Digitalisaatio on jo itsessään ajanut meitä tilanteeseen, jossa ihmispanosta vaativat työpaikat ovat huvenneet ja työn laatu muuttunut tyystin, mutta tilanne tulee ottamaan vielä uudenlaisen käänteen tekoälyn yleistymisen myötä. Googlen antaman ennusteen mukaan pelkästään Suomessa tullaan saamaan tulevina vuosina vielä 100 000 uutta työtöntä entistenkin päälle, kun tekoäly tekee useista työtehtävistä ihmiselle tarpeettomia. Toki oletettavaa on, että sivutuotteena syntyy paljon uusia sellaisia töitä, joita ei toistaiseksi ole vielä olemassakaan. Mutta että onko realismia, että kaikki työttömät saadaan upotettua niihin? Tuskin.
Perimmäinen ajatus digitalisaatiossa ja tekoälyn kehityksessä on kautta aikain ollut, että automatisoimalla ihmisen elämästä saadaan helpompaa, nopeampaa ja sujuvampaa (käsittelemättä tässä siis kapitalismin perusperiaatetta voiton tuottamisesta omistajille työläisten työpanoksella). Miksi kuluttaa kymmenen ihmistyötuntia siihen, minkä kone tekee tunnissa? Tämähän oli aikoinaan teollisen vallankumouksenkin lähtökohta.
Onkin niin, että tämän varsin tietoisen ja tavoitteellisen kehityskulun myötä emme voi niin sanotusti syödä kakkua ja pitää sitä myös. Jos eksponentiaalisesti pyrimme ihmiskuntana jatkuvasti keventämään työtaakkaa ja pyrkimään pois suorittavan työn pakotteista, miksi silloin tulisi edes yrittää tarrautua vanhan asiaintilan lainalaisuuksiin? Näkisinkin, että meidän on joko pysyvästi muutettava suhdettamme työhön ja toimeentuloon – tai opittava se kantapään kautta.
Sosiaaliturvan raskaat rakenteet
Suomalainen sosiaaliturva on nykytilassaan valtavan rasittunut, byrokratian kyllästämä ja kallis koneisto. Sosiaaliturvamenot ovat jo nykyisellään lähes 50 % valtion julkisista menoista. Kehitys ei suinkaan mene parempaan päin, mikäli tekoälyn jalansija jatkaa kasvamistaan ennusteiden mukaisesti. Meillä ei ole monessakaan suhteessa varaa jäädä odottelemaan, kuinka suureksi menot voivat kasvavan työttömyyden edessä nousta. Tekoälyn mahdollistamia, uusia tulevaisuuden professioita odotellessa veropohja ehtii rapautua vaarallisen huonolle tolalle.
Sosiaaliturvan uudistuksesta on puhuttu vähintään yhtä kauan kuin sote-uudistuksesta, joka työllä ja tuskalla saatiin lopulta jalalle Marinin hallituksen aikana. Jos jotain opimme hyvinvointialueiden perustamisesta niin sen, että suuri rakenneuudistus ei tule itsestään, ja riski sen nilkuttamiselle vielä pitkän aikaa toimeenpanon jälkeen on suuri. Mutta se riski meidän on kyettävä ottamaan sosiaaliturvan uudistamisenkin osalta.
Yritystä muutokseen on viime vuosina ollut muun muassa TE-palveluiden osalta. Sipilän hallituksen aktiivimallilla pyrittiin saamaan yhä useampi työllisyyden piiriin pakollisilla aktivointitoimilla, mutta malli purettiin varsin ymmärrettävistä syistä Marinin hallituksen aikana, kun työllistämistoimet lähinnä kiusasivat niitä, jotka jo valmiiksi yrittivät parhaansa työllistymisensä eteen. Tämänhetkistäkään mallia ei voi turhan vuolaasti kehua, kun ongelma on oikeastaan sama: kaikkien työttömäksi työnhakijaksi ilmoittautuneiden on haettava vähintään kolmea työpaikkaa kuukaudessa ja käytävä säännöllisesti työllisyyskeskusteluissa, vaikka valtava osa työnhakijoista ei omatoimisuudessaan hyödy moisesta valvonnasta vähääkään. Asioiden sujuvoittamisen sijasta byrokratiaa on lähinnä lisätty, ja tämänhetkisestä työttömien ja avoimien työpaikkojen epäsuhdasta päätellen menettely työllistää parhaiten lähinnä TE-palveluiden ylirasitettuja työntekijöitä.
Kaikki edellä mainitsemani seikat sekä globaalista kehityskulusta että Suomen työllisyyden ja sosiaaliturvan haasteista tähtäävät yhteen ratkaisuun: meidän on kyettävä vakavasti keskustelemaan nykyisten rakenteiden korvaamisesta perustulolla.
Perustulokokeilun todelliset tulokset
Perustuloa kokeiltiin Suomessa vuosina 2016–2018. Kokeiluun valittiin mukaan 2000 suomalaista, jotka olivat nostaneet työttömyystukea vuoden 2016 aikana. Kokeilussa mukana olleet henkilöt saivat 560 euroa perustuloa kuukaudessa kahden vuoden ajan riippumatta siitä, työllistyivätkö he kokeilun aikana vai eivät. Tämä perustulokokeilu herätti laajaa kansainvälistä huomiota, koska se oli tiettävästi ensimmäinen valtakunnallinen ja satunnaistettu kenttäkoeasetelma minkäänlaisesta perustulomallista.
Kokeilun tuloksista uutisoitiin lopulta merkillisen vähän useastakin syystä. Pikaiseltaan kokeilu (ja sen myötä koko perustulo) todettiin niin ikään kannattamattomaksi, ja minkäänlaisista jatkotoimenpiteistä ei siis keskusteltu. Mikäli aineistoon ja raportointiin kuitenkaan tutustuu yhtään tarkemmin, voi havaita, että tämäkään ei ole varsinaisen yksioikoinen asia.
Mielestäni kokeilun merkittävimmät havainnot ovat, että kokeiluun osallistuneiden luottamus yhteiskuntaan sekä hyvinvoinnin kokemus kasvoivat merkittävästi. Tässä ei ole sinänsä mitään yllättävää, sillä lienee melko kiistatonta, että parhaillaan käytössä olevaan sosiaaliturvamalliin sisältyvä jatkuva paperisota, vaikeus suunnitella henkilökohtaista taloutta, mahdollisuus pitkiin katkoihin tuloissa sekä ylen aikaa jatkuva tasapainoilu työn vastaanottamisen ja toimeentulon vaarantamisen kanssa altistavat krooniselle stressille. Taloushuolet ovat merkittävä altistaja sekä psyykkisille että fyysisille terveyshaitoille, ja tämän faktorin poistaminen itsestäänselvästi parantaa ihmisen toimintakykyä.
Kokeiluun osallistuneiden joukossa ei havaittu tilastollisesti merkittävää nousua kokopäivätyöllistymisessä, ja tämä on oikeastaan ainoa havainto, jonka merkitystä on korostettu kokeilun lopputulemassa. Tuo mittari itsessään ei kuitenkaan kerro sitä, että huomattavan moni kokeiluun osallistunut perusti yrityksiä, kokeili pitkään hautuneiden innovaatioidensa toimivuutta käytännössä ja otti vastaan sellaisia pätkätöitä tai kertaluontoisia työtehtäviä, jotka olisivat olemassaolevan sosiaaliturvamallimme piirissä jääneet ottamatta. Mielestäni juuri tämä havainto on perustulokokeilun tulosten julkisen arvioinnin suurin sokea piste: miksi arvioida mallia yksinomaan kokopäivätyön näkökulmasta ikään kuin muilla työn muodoilla ei olisi minkäänlaista tuottavaa arvoa?
Perustulon tuomat mahdollisuudet
Perustuloakaan ei tule mielestäni yrittää sorvata siihen ikiaikaiseen muottiin, että tavoitteena on saavuttaa mahdollisimman korkea kokopäivätyöllisyys. Se on tietysti sinänsä kelpo ideaali, mutta kuten jo tiedämme, työelämä on jo kovaa vauhtia ajamassa totutun kaltaisen ”kaikille kokopäivätöitä” -tyyppisen yhteiskuntarakenteen ohi. Jos entisen kaltaisen kokopäivätyöyhteiskunnan perään haikailu tosiaan on sellaista tuulimyllyjä vastaan taistelua kuin nykyrealiteettien valossa uumoilen, olisi kaiken kaikkiaan rationaalisempaa niin sanotusti ohjata luisuun – eli hyväksyä muutos ja mukauttaa rakenteet sen myötäisiksi.
Saksalainen Michael Bohmeyer on lähtenyt jo vuosikymmen sitten verrattain uhkarohkeaan kokeiluun perustamalla yhdistyksen, joka tarjoaa vuosittain kouralliselle ihmisiä tuhannen euron perustulon vailla mitään vastikkeita. Bohmeyer itse oli kokeilunsa ensimmäinen koekaniini. Hän raportoi kokemuksiaan hyväpalkkaisen oravanpyörän vaihtamisesta tuhannen euron kuukausituloon osapuilleen niin, että pakonomainen raataminen rahaa vastaan vaihtui muutaman kuukauden levon jälkeen ajatteluun, innovoimiseen, luomiseen ja monialaiseen työskentelyyn. Kun ei ollut stressiä tulojen katkeamisesta, oli helpompaa ajatella selkeästi ja pitkään.
Eikö tuo olisi juuri se, mitä automatisaation valtaamassa maailmassa tulisi tavoitella? Ei tietenkään ole järkevää, että suorittavan työn siirtyessä tekoälyn tehtäväksi ihmiset vain lepäilisivät laakereillaan – mutta useiden kansainvälisten kokeilujen perusteella hetkellinen laakereillaan lepäily on juuri se väline, jolla ihmiskunta työllistää itsensä uudelleen. Väsynyt ihminen ei tuota, ja sen voimme havaita jo yksin siitä tiedosta, että tällä hetkellä merkittävimmät syyt nuorten aikuisten työkyvyttömyyseläkkeisiin ovat mielenterveyden ja jaksamisen haasteet.
Ihmisen ei ole tarpeen keksiä itselleen väkisin työtä tilanteessa, jossa työt on tietoisesti haluttu korvata koneen työpanoksella. Työ keksii itse itsensä, kun ihmiselle annetaan riittävästi tilaa pohtia, kokeilla ja soveltaa käytäntöön.
Useimpien perustulon vastustajien ensisijainen pelko tuntuu olevan, että vastikkeeton raha tekee ihmisen passiiviseksi ja täten tuotamme yhteiskunnan, joka kuolee omaan saamattomuuteensa. Yksikään tutkimus ei kuitenkaan tue oletusta siitä, että terve ihminen tyytyisi olemaan tekemättä mitään. Jyrkkä talousoikeisto parjaa sosiaaliturvaamme siitä, että se mahdollistaa liian monelle omavalintaisen työttömyyden. Edeltävä on perusteeton kauhukuva, josta ei ole olemassa tutkimusnäyttöä.
Lähimmäksi tuota skenaariota tulevat niin sanotut kannustinloukut, joita nykyiseen sosiaaliturvamalliimme eittämättä sisältyy. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, etteivätkö ihmiset olisi halukkaita tekemään töitä – työn vastaanottaminen ei vain ole kannattavaa, mikäli sen vastineeksi saa taloudellista epävarmuutta, tukun täytettäviä lomakkeita ja kaiken ajattelun sumentavan stressitilan. Tutkimusten mukaan Suomessa työhalukkuus on keskimäärin korkealla tasolla, ja työttömillä työnhakijoilla jopa korkeammalla kuin työllisillä. Samaisten tutkimusten perusteella työttömyyden tuottamat häpeän tunteet ja itsetunnon lasku ovat merkittävimpiä työmotivaatiota laskevia tekijöitä – minkä vuoksi ihmettelenkin, miksi työllisyystoimemme sitten keskittyvät ensisijaisesti rankaisemiseen.
Toinen olennainen perustulon kritiikki liittyy sen rahoittamiseen. Eikä se olekaan yksinkertaista: jos olisi, malli luultavasti olisi jo käytössä tai porskuttamassa hyvää vauhtia käytäntöön. Merkittävin haaste on tulopuolen ja siten verotulokertymän arviointi – mutta sitä varten tuloksia tulisikin mallintaa kokeilulla. Edellisen perustulokokeilun haasteiksi on luettavissa otoksen koostumus. Kokeilussa oli mukana vain kokeilun aloitusvuoden aikana työttömyystukea saaneita, mikä ei anna täysin realistista kuvaa perustulon sovellettavuudesta koko väestöön. Miten se toimisi täysipäiväisten freelancereiden osalta? Entä matalapalkka-alan työläisten? Entä osatyökykyisten? Ja niin edelleen.
Perustulo muutoksen välineenä – mieluummin ennemmin kuin myöhemmin
Ottaen huomioon nykyisen sosiaaliturvamallimme byrokraattisen ja siten taloudellisen massiivisuuden en näe lainkaan epärealistisena, että nykyinen verkko olisi purettavissa perustulon rahoituksen hyödyksi. Samoin laskelmissa on huomioitava verotukselliset tekijät, kuten se, että henkilön tulotason noustessa riittävän korkeaksi kuukausittainen perustulo verottuu progressiivisesti pois.
Varsin validi argumentti – ja perustulokokeilussakin selville saatu tulos – on se, että perustulokaan ei yksin ole kaikkivoipainen työkalu niiden ihmisten työllistämiseen, joilla syystä tai toisesta on kroonisia vaikeuksia päästä työelämään kiinni. Samaan hengenvetoon usein esitetään huoli siitä, että perustulomallihan itsessään lisää työttömyyttä, kun nyt sosiaaliturvan byrokratian parissa työskentelevät tuhannet ihmiset päätyisivät kilometritehtaalle. Eri asia tietysti, miten asia todella tulisi realisoitumaan, mutta uskaltaisin esittää, että perustulomallin myötä työtehtäviä vaille jääviä ihmisiä olisi mahdollista työllistää muun muassa sosiaalityöhön, jota yhteiskuntamme heikoimmassa asemassa olevat (eli esimerkiksi edellä mainitsemani pitkäaikaistyöttömät) tälläkin hetkellä kipeästi tarvitsevat.
Perustuloa ei tietenkään voida esittää aukottomana taikakeinona yhteiskuntamme talousongelmien ja työelämän rajun murroksen taklaamiseen, mutta jonkin on väistämättä muututtava, jos haluamme säilyttää yhteiseen hyvinvointiin pyrkivän yhteiskuntamallin. Fossiilikapitalismin aika on väistämättä tulossa tiensä päähän, mikä sekin asettaa osaltaan painetta muuttaa suhdettamme työhön ja sen luonteeseen – ja oikeastaan koko yhteiskuntaan. Aikaa vatvomiseen ei oikeastaan ole kovin paljon, joten suotavaa olisi, että perusteettomien uhkakuvien maalailun ja ideologioihin solmiutumisen sijasta ryhtyisimme uudistustyöhön, miten haastavalta tahansa se vaikuttaakaan.